Millaista on olla adrenaliiniriippuvainen?

kesäkuu 12, 2017 | PT Timo Liimatainen

”Minä en taida olla se laulun mies, jolle ei koskaan tapahdu mitään. Jo alta parikymppisenä äitini sanoi, että lopeta hyvän sään aikana noi hullutukset, tai tulet kärsimään päivittäisistä kivuista jo nelikymppisenä. Olin jo silloin ollut 47 kertaa eri vammasta sairaalassa. En lopettanut, mutta äitini oli oikeassa. Olen adrenaliiniaddikti ja siksi harrasteeni ovat aina olleet sieltä rajummasta päästä. Yhtenä keskeisenä on aina olleet moottoripyörät.

Tutustumiseni vammautumiseen ja koviin kipuihin alkoi, kun heikkovirta-asentajan töissä 80-luvun lopulla putosin välikaton läpi sisään taloon. En tietenkään sen kolmikerroksen talon yläkertaan, vaan porraskuiluun, eli kolme kerrosta alas ja kellarin betonirappusiin selälleen. Tajunta palasi kun ambulanssimiehet saapuivat paikalle. He koittivat saada minua mahdollisimman stabiilina “traumalaudalle” jolla sitten nostetaan paareille. He joutuivat suoristamaan selkääni hieman, jolloin koin niin kovaa kipua, että huusin kurkku suorana kunnes taju lähti. Sellainen oli kovemman kivun ensisuudelma minulle.

Sairaalassa todettiin kaksi murtunutta nikamaa rintarangassa, mutta ei siruja selkäytimessä tai muita vaurioita spinaalikanavassa. Silti en tuntenut navasta alaspäin mitään. Syytä etsittiin, ja minua pidettiin täysin liikkumattomana. Muuta selkeää syytä ei löytynyt, kuin murtumien aiheuttama turvotus ja luiskahtaneet välilevyt. Eräänä yönä pyysin yöhoitajalta pyörätuolia.
Hän sanoi etten saa liikkua makuulta mihinkään, mihin minä pyörätuolia tarvitsen? Vastasin, että rullaisin itseni Töölönlahteen. Sillä tasolla oli mentaalinen kuntoni.

Sain sairaaloissa erittäin hyvää hoitoa ja noin kymmenen päivän jälkeen neulanpistot alkoi tuntumaan varpaissa. Turvotus oli laskenut ja spinaalikanava oli alkanut hermostoineen toimimaan. Kävelisin sittenkin vielä, voisin saada lapsia.

Tästä seurasi pitkä ja erittäin tuskallinen kuntoutus, jossa meinasin heittää pyyhkeen kehään monta kertaa. Silloin olin myös lääkeaineaddikti, kun huomattiin, ettei erästä opiaattia voi kukaan käyttää joutumatta riippuvaiseksi. Lopulta se vedettiinkin kokonaan markkinoilta. Noh, minähän olin jo koukussa. Sekin piti sitten kokea, opiaattiriippuvuus.

Aikanaan kuntouduin niin, että pääsin jatkamaan töitäni. Myös moottoripyörät tuli takaisin kuvioihin. Myöhemmin vaihdoin ammattia, mutta harrastuksina  pysyivät moottoripyörät, kamppailulajit ja ammunta. Tein paljon töitä ja käytin aikaa perheelle. Kärsin kuitenkin jatkuvista kivuista. Olin kipujen takia usein väsynyt ja masentunut. Työterveysasemalla oltiin välillä huolissaan kipulääkkeiden käytöstäni ja kipuklinikkaakin konsultoitiin. Mutta elämä jatkui ja jatkoin taistelua. Vammoja tuli lisää, luita meni poikki käsistä ja jaloista, leukaluu poikki ja muuta asiaankuuluvaa. Lisää niitä kivun suudelmia.

2005 osallistuin moottoripyöräkilpailuun. Tavoilleni uskollisena koitin antaa katsojille vastinetta heittäytymällä näyttävästi päälleni tonttiin jo aika-ajoissa. Taas herättiin ambulanssissa, kylkiasennossa. Silmät olivat veressä, mutta näin polvessa olevan Dainesen logon. Ajattelin, että olen kai taas ollut ajamassa prätkällä, kun kerran makaan ambulanssissa Dainesen nahkapuvussa. Tällä kertaa minulle annettiin maksimiannos morfiinia ennen kuin edes lähdettiin ajamaan kohti sairaalaa. Kun auto heilahti, jäätävä, tuttu tuska viilsi selkärangassa, nyt alempana. Kirosin siinä tilanteessa kaikki prätkät ja taisi siinä tulla muutama kyynelkin silmään…

Sairaalassa todettiin aiempien nikamien TH3 ja TH4 murtumien lisäksi nyt TH7 murtuma. Olin täysin lohduton. Oliko edessä sama helvetti kuin silloin kauan sitten? Ei onneksi ollut. Kuntoutus sujui paremmin, mitään halvaantumista ei tapahtunut eikä kivutkaan olleet ihan niin lamaannuttavia. Tai sitten oli paremmat lääkkeet. Psyyke oli kyllä ihan palasina, sillä koin pettäneeni perheeni kun olin ajanut itseni kuntoon missä minusta ei ole mihinkään. Kipujen mies, ei minkään tekijäksi, aina väsynyt ja masentunut.
Surkea aviomies ja isä. Itse aiheutettuna.

Aikaa taas kului ja elin kipujen kanssa. Sitten tapahtui jotain vakavaa joka herätti. Tapahtumasta toivuttuani kyllästyin totaalisesti olemaan pillereiden varassa, huonokuntoinen mies josta ei ole mihinkään ja jonka itsetunto on tasan nolla. Aloin opiskella aihetta minä, Timo, aihetta oman kehon anatomia ja kehonhuolto. Sittemmin kuntoutusjaksolla eräs fysioterapeutti kysyi minulta, miten tiedän niistä asioista niin paljon. Vastasin, että kun olen koittanut tämän kanssa oppia elämään ja vastauksena fyssari ehdotti että kouluttautuisin alalle. Mietin sitä illalla huoneessani maatessani piikkimatolla, mutta terapeutti-pääte särähti korvaan. En ehkä halauaisi olla se, jolle kaadetaan päivittäin vain fysiologisia murheita yksi toisensa jälkeen.

Kuntoutusjakson lopussa kyselin jopa innostuneena fyssareilta, että mitä kaikkea saan itse alkaa tekemään kun jakso päättyy. Sain ohjeita, tein niitä ja nälkä kasvoi syödessä. Kaikenlisäksi huomasin, etten tarvinnut läheskään niin paljon enää kipulääkkeitä kun jumppailin. Loistavaa, tätä lisää, mutta miten? Rikkinäisellä fysiikalla kaikki on tehtävä korostetun oikein, muuten koko kuntoutus ja touhu loppuu lyhyeen. Opiskelin ja pähkäilin, testailin ja keksin kaikenlaista. Päätin myös mennä koulutukseen, en fysioterapeutiksi, vaan personal traineriksi. Aika paljon oli jo yritetty itseoppia ja kuunneltu alan guruja, mutta nyt sain mahdollisuuden oppia lisää ja samalla virallisempaa varmuutta aiemmin oppimiini juttuihin. Nyt osaisin periaatteessa ainakin itse jotenkuten treenata oikein. Tässä vaiheessa minulla ei ollut mitään tavoitetta alkaa haalimaan hirveitä määrää asiakkait. Ei ole itseasiassa vieläkään, sillä teen tätä työtä enemmän ilosta kuin rahasta.
Kun joku onnistuu ohjeillani, myös minä koen onnistuvani. Sitä ei voi rahassa mitata.

Koen itse vihdoin onnistuneeni ainakin yhdessä asiassa. Kivun hallinnassa. Kiitettävästi. Liike on paras lääke. Toinen missä olen onnistunut on elämänhallinta, ja onhan elämä laadultaan ihan huikeasti parempaa kun jatkuvat kiputilat ei hallitse elämää fyysisesti ja psyykkisesti.

Tällaisessa projektissa kannattaa olla avoin ja nöyrä. Antaa ammattilaisten auttaa ja etsiä itsekin apua, olla oma-aloitteinen ja omatoiminen niin pitkälle kuin mahdollista, etsiä tietoa ja keinoja eri tahoilta joista vain voi olla jotain apua. Ei saa jäädä lamaantuneena elämään huonolaatuista elämää jos on pientäkään mahdollisuutta sitä parantaa, on taisteltava.

Nautin nykyään suunnattomasti rankoista treeneistä salilla, saan siitä pienen adrenaliinihumalankin.

Niin ja minulla on myös edelleen ylitehokas moottoripyörä…”

Teksti:

ALFA-personal trainer

”Idiootti, invalidi, PT”
Timo Liimatainen, Vantaa

Kerro oma tarinasi meille tai jaa oma Alfa-kuva tägäämällä meidät @AlfaFinland ja #UnleashAlfa mukaan!
Muista seurata meitä Instagramissa ja tykkäämällä meistä Facebookissa saat ensimmäisenä parhaat vinkit treeniin ja ravintoon!